Perheemme oli koolla, kaikki yhdeksän istuimme pöydän ääressä joulupuuro edessämme. Jokainen kauhoi vuorollaan riisipuuroa lautaselleen. Kuka saisi mantelin? Tai ei se mikään manteli ollut, veljeni on allerginen mantelille ja muille pähkinöille, meillä puuroon laitettiin valkoinen papu.

Lusikoin puuroa suuhuni. Jotain kovaa osui hampaideni väliin. Toivepapu! Mutta pah, sain pavun viime joulunakin ja muistaakseni sitä edellisenäkin. Minun toiveeni eivät toteutuneet papujen voimalla.

Mieleeni välkähti ajatus ”Mitä jos en toivokaan itselleni vaan jollekulle toiselle?” Hetken aprikoituani esitin toiveen: Toivon, että veljeni, joka sinkkuilee ties monettako vuotta, löytää nyt alkavana vuonna itselleen Elämänsä Naisen!

Mielenkiinnolla jäin seuraamaan tapahtumia. Parin kuukauden odottelun jälkeen veljeni kertoi tavanneensa viehättävän naisen. Hihkuin salaa innosta, sillä 35-vuotias veljeni ei kertonut tavallisesti naiselämästään eikä hän ollut tuonut kuin kerran ”näytille” naisen. Se juttu oli kestänyt kolmisen vuotta ja kaatunut sitten. Iloitsin, mutta pidin salaisuuden itselläni.

Toivepavusta kumpusi paljon muutakin kuin veljelleni vaimo, kaksi lasta ja omistusasunto. Minä olin oppinut miltä tuntuu, kun toivoo toiselle jotain ja toive toteutuu. Silloin ei katso kateellisena vierestä vaan aidosti sydämensä pohjasta iloitsee toisen puolesta.

Jatkoin toiveiden esittämistä. Toiveeni olivat suuria ja ”mahdottomia” Oli lisää elämän rakkauksia, oli unelmien asuntoja, oli yllättäviä työtarjouksia, ihmeellisiä toipumisia, milloin mitäkin. Siitä tuli tapa. Mitä mahdottomampi toive, sitä mukavammalta tuntui, kun se sitten toteutui. Oikeastaan siirryin pelkästään mahdottomiin toiveisiin. Mitä turhia toivoa pientä kivaa, kun voi toivoa suurta ja mahtavaa!!

Samalla kuitenkin hukutin siinä vuosien varrella itseni. Minuun kohdistetut mahdottomat toiveet kyllä toteutuivat, mutta eivät koskaan niin kuin minä olisin halunnut niiden toteutuvan. Aina toive toteutui ”vähän sinne päin”. Se vei maun unelmilta. Mistä haaveilla, jos tietää haaveen aina toteutuvan ”siihen suuntaan”, mutta ei koskaan niinkuin toivoisi?

Unelmani surkastuivat yksi kerrallaan. Unelma rakkaudesta, unelma kodista, unelma matkasta, unelma, unelma, unelma... Ne kuolivat. ”Sinne päin” ei riittänyt minulle. Kun viimeinenkin unelma oli sirpaleena, jäljelle jäi enää yksi toive: Saisinpa lähteä täältä ikuisiksi ajoiksi. Kunpa salama iskisi taivaalta päälleni, kunpa maa nielisi minut, kunpa putoaisin kallionkielekkeeltä, kunpa vain katoaisin pois ainiaaksi. Rukoilin Kuolemaa vuosia. Se toive ei toteutunut. En kuollut edes tajuttomana uima-altaaseen. Minut elvytettiin. Ja minä surin sitä. Miksi piti jäädä eloon, kun oli niin hyvä mahdollisuus kuolla!?! Minulla olisi pahimmassa tapauksessa vielä 70 vuotta kärsimystä edessä!! Ajatus oli liian tuskaisa. Laadin itsemurhasuunnitelman. Ei tarvitsisi enää odottaa maan nielemistä, avaisin itse oven, josta en voisi palata. Kukaan eikä mikään voisi pakottaa minua palaamaan. Se olisi lopullista. Hymyilin. Miten ihana ajatus!

Elämä, unelmatonkin elämä, on yllätyksiä täynnä. Arvauskeskuksen lääkäriltä saatu resepti kourassa suunnistin kohti apteekkia. Masennuslääkkeitä. Ei terapiaa, sillä siihen olin kuulemma liian terve. Siitä alkoi kuitenkin toinen jakso elämässäni. Uusi tuotantokausi. Käsikirjoittajakin vaihtui välissä.

En tiedä enkä ymmärrä voiko lääkkeillä tosiaan olla niin suuri vaikutus vai tapahtuiko ihme. Sain kuulla alan ammattilaiselta, että olen ensimmäinen hänen tietämänsä, jolle masennuslääkkeet tuovat tunteet. Yleensä ne päinvastoin tasaavat niin paljon, että ihminen vain on ”keskellä itseään”. Minun elämäni kuitenkin muuttui dramaattisesti.

Minä tunsin ensimmäistä kertaa eläessäni olevani todella elossa! Kokonainen nainen enkä kasa sirpaleita. Elämä tuntui luita ja ytimiä myöten! Oli ihastusta, kuplintaa, naurua, laulua, tanssia, ystävyyttä, yöttömiä öitä ja intohimoa. Valitettavasti myös varjopuoli tuli kaupan päälle. Suru vihloi, kyyneleet virtasivat, kaipaus puristi rintaa ja saatuani pakit epäilin saaneeni vatsahaavan.

En ole unohtanut läheisiäni. Toivon heille yhä mahdottomien toiveiden toteutumista, mutta eilen kun näin tähdenlennon, kuiskasin ilmaan toiveen: Luo, sinä osaat luoda. Luo ja tuo se minulle lahjaksi.