”Pitikin mummon potkaista tyhjää juuri nyt. Kesken kaiken! Väärään aikaan niinkuin perheessä kaikki tapahtuu aina väärään aikaan.” Liisa painoi kaasua. Hänellä oli pitkä matka edessä, tarkkaan ottaen 837 kilometriä.

 

Liisa oli ajanut samat tiet moneen kertaan. Ei tosin viimeiseen 8 vuoteen. Ei sen jälkeen, kun hän erosi kirkosta. Siihen loppui lähimmäisenrakkaus. Vanhempiaan Liisa ei niinkään kaivannut. Äiti oli tossun alla elävä hentoinen nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa. Isä taas tiukkaa jöötä pitävä perheen pää. Leena ja Lauri, Liisan sisarukset, olivat jostain syystä erilaisia. Suorastaan vapaamielisiä. He hyväksyivät jopa hillityn meikin ja korkokengät.

 

Liisa oli radikaali musta lammas heidän suvussaan. Hän oli muodin asiantuntija, meikkaaja, kampaaja ja stylisti. Koko perhe sieti sen hyvin paljon paheksuen, mutta sieti kuitenkin. Tosin sillä ehdolla, että Liisa vain suostuu olemaan kertomatta syntisestä elämästään muille sukulaisille eikä käytä työpaikalla omaa nimeään. Liisa lupasi pitää kulissit kunnossa. Asia oli helppo salata, Liisan suku asui pohjoisessa, hän taas Helsingissä. Oli tietysti hyvin paheksuttavaa suvun keskuudessa, että hän, naimaton nuori nainen, muutti suureen kaupunkiin yksinään kaikenlaisten paheiden keskelle.

”Millaisen miehenkin sieltä voi löytää? Pysyisit täällä vain kunnon ihmisten keskuudessa!” mummo oli pohdiskellut.

Vaikka tätä radikaalisuutta suku oli katsonut hyvin pahasti, niin perhe oli tyytyväinen, että kukaan ei saanut tietää, mitä Liisa lähti opiskelemaan Helsinkiin. Suvulle kerrottiin peitetarina.

 

Se oli oikeaa kaksoiselämää. Vanhempien luona kyläillessä Liisa vaihtoi ennen tuloaan farkut polvien alle ulottuvaan mekkoon, vaihtoi korkokengät matalapohjaisiin kenkiin, pesi meikit pois kasvoiltaan ja peitti värjätyt hiuksensa huivilla.

 

 

Sitten oli tullut päivä, jolloin Liisa kyllästyi kaksoiselämään. Hän erosi kirkosta ja muutti yhteen Jyrkin kanssa. Avoliittoon! Pari vuotta meni ennenkuin Liisa uskalsi kertoa asiasta perheelleen. Ja kun se oli kerrottu, se olikin viimeinen kerta, milloin hän oli nähnyt perhettään ja sukuaan. Kahdeksaan vuoteen hän ei ollut nähnyt yhtäkään sukulaista. Nyt hän tapaisi kaikki yhdellä kertaa. Epäilemättä Leena ja Lauri olivat suostutelleet vanhemmat kutsumaan hänet hautajaisiin. Liisa oli perunut monia työtapaamisia päästäkseen mummonsa hautajaisiin. Mummon, joka oli eläessään aiheuttanut enemmän surua kuin iloa kanssaihmisilleen.

 

 

 

 

100 kilometrin jälkeen: ”Korkea aika syödä karkkia!”

 

200 kilometrin jälkeen: ”Eikö oikeasti radiossa voida soittaa parempaa musaa?!”

 

300 kilometrin jälkeen: ”Sukulaiset. Siellä on koko vitun suku tuijottamassa arkussa makaavaa käppyräistä ruumista, jolla on valkoinen mekko päällään. Ei saatana!”

 

400 kilometrin jälkeen: ”Hautajaisissa ei sentään tarvitse esittää iloista. Kai se on positiivista? Toisaalta ne katseet niskassa. Muodollinen tervehtiminen. Ja siihen päälle pitäisi kestää puhe, kuinka mummo oli hyvä ihminen. Vaikka olisi miten paskiainen eläessään, niin viimeistään hautajaisissa kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että vainaja oli loistava ihminen eläessään. Säälittävää. Mummo kuoli väärään aikaan, mutta luojan kiitos kuoli. Hirveä ihminen olikin!”

 

500 kilometrin jälkeen: ”Onko tämä oikeasti ihan fiksua? Kaikkiin sukulaisiin surkeat välit tai oikeammin välejä ei ole. Eikä mummo ollut koskaan ollut hänelle läheinen, ennemminkin hirviöltä hän oli tuntunut. Miksi himputissa minä edes menen koko hautajaisiin?! Vain koska hautajaisiin on tapana mennä.”

 

Liisan päässä risteilivät muistot lapsuudesta. Äiti kukkamekossaan huutamassa portailla häntä syömään, isä tiukka ilme kasvoillaan kävellen vakain askelin kirkkoon pyhävaatteet päällä ja mummo läpsäyttämässä sormille ja haukkumassa häntä, kun hän yritti ottaa toisen keksin. Leenasta ja Laurista, Liisan sisaruksista oli pääasiassa kultaisia muistoja, uintiretkiä läheiselle järvelle ja supatusta kirkon takapenkillä. Välit Leenaan ja Lauriin olivat olleet hyvät, kunnes hän oli eronnut kirkosta. Siihen loppui niin kutsuttu lähimmäisenrakkaus.

 

Hänet oli kuitenkin kutsuttu hautajaisiin, epäilemättä Leenan ja Laurin pyynnöstä. Haluaisiko hän todella mennä kaikkien uskovaisten tekopyhien sukulaisten keskelle? Hän, suvun musta lammas. Ei, todellakaan ei. Hänhän sortuisi samaan tekopyhyyteen kuin muutkin sukulaiset! Menisi kohteliaisuudesta mummon hautajaisiin ja itkisi sen jälkeen, ei mummon kuolemaa vaan sitä, että sukulaisten tapaaminen oli yksi helvetti. Piinaava sanaton helvetti, jossa hänen osanaan oli esittää roolia ”Ei tunnu miltään, suren tässä mummoa vain, hyvä ihminen kun oli.” Rooliasuun kuului enemmän kuin mustat vaatteet. Siihen kuului musta polvien alle oleva hame ja tietenkään meikkiä ei saanut käyttää saati sitten korkokenkiä.

 

Liisa pysähtyi huoltoasemalle ja tilasi kahvin.

”Minä en mene sinne. Sama se, vaikka olen jo ajanut näin pitkälle, käännyn takaisin!”

Liisan sydän keveni. Hän ei ollut tajunnut kuinka paljon oli stressannut sukulaisten tapaamista.

 

 

 

”Ei juma, miten kerrostalon äänieristys voikin olla näin surkea?! Naapureiden kuherruskuukausi on kuherrusvuosi! Eikö vähän hiljempaa voisi?” Liisa pysähtyi kotiovensa eteen. Oivallus kulki väristyksenä päästä varpaisiin. Sydän jysähti. Ei se olekaan naapuri. Voihke kuului heidän asunnostaan. Liisa jäi oven taakse kuuntelemaan hetkeksi.

”Eikö tässä tilanteessa kuuluisi olla vihainen?” Liisa pohti.

Liisa avasi oven niin hiljaa kuin osasi ja hipsi ääntä kohti. Olohuoneessa odotti yllätys. Jyrkin retkeilyköydet olivat näköjään saaneet uuden käyttötarkoituksen. Nainen oli polvillaan köytettynä pylly pystyssä ja Jyrki jyysti takaapäin. Äänistä päätellen nainen nautti ilmeisen paljon. Niin, olihan Jyrki hyvä sängyssä. Nimenomaan oli. Intohimo oli hiipunut aikapäiviä sitten. Sen oli korvannut lauantaiseksi kiltisti peiton alla pimeässä. Ankeaahan se oli, mutta Liisa oli keksinyt viihdykkeeksi vaihtaa Jyrkin sijalle milloin kenetkin. Mielikuvituksessa vain, eihän hän ollut pettäjänainen. Sen sijaan Jyrki viis veisasi parisuhteen säännöistä.

”Mitä ihmiset yleensä tässä tilanteessa tekevät?” Hän ei todellakaan ollut odottanut tätä. Hänen kiltti diplomi-insinöörimiehensä oli viimeinen, kenen hän olisi kuvitellut pettävän. Eikä Jyrki ollut sanallakaan vihjannut köysileikkien kiinnostavan häntä, mutta tuossa hän nyt läpsi ja rynkytti aivan hänen silmien edessään mitä lie hempukkaa. Köydet olivat sen verran taidokkaasti sidotut, ettei tämä tainnut olla ensimmäinen kerta.

Jos hän vain lähtisi? Jättäisi kaiken taakseen. Olihan hän nyt irtautunut perheestäänkin. Sukulaiset katkaisisivat viimeisetkin välit häneen, toisin sanoen Leena ja Lauri eivät lähettäisi hänelle joulukorttia, eikä hän varmasti saisi kutsua enää kenenkään hautajaisiin. Miksipä ei samantien jättäisi Jyrkiäkin? Rakkaus oli sammunut ja intohimo hiipunut jo vuosia sitten, joten tuskinpa heistä kumpikaan eroa surisi kovinkaan paljon. Ja olihan Jyrkillä jo uusi, ilmeisesti paljon parempi.

Liisa vilkaisi olohuoneeseen. Jyystäminen oli loppunut ja meneillään oli kiihkeä oraaliseksisessio. Nainen yhä kontillaan ja Jyrki pää naisen haarovälissä. ”Uskomatonta.” Liisa huokasi mielessään ja pyöritteli päätään. Hän päätti katsoa näytelmän loppuun saakka ja tulla sitten esiin ja sanoa jotain nasevaa. Lähteä dramaattisesti ja jättää Jyrki pöllämystyneenä katsomaan hänen suurieleistä lähtöään. Mikähän olisi sopivan nasevaa? Hetken mietittyään Liisa päätyi, että olisi paras olla neutraali tai positiivinen. Se yllättäisi Jyrkiä enemmän ja jättäisi ehkä jopa huonon omatunnon kuin jos hän raivopäisenä huutaisi Jyrkille.

Näytöksen loppu alkoi häämöttää naisen huohotuksesta ja voihkeesta päätellen. Jyrki nosti kasvonsa naisen haarovälistä ja työntyi uudelleen naisen sisään. Onnellinen loppu Jyrkillekin.

”Jaa-a, Jyrki ei näemmä käytä edes kortsua. Pitää käydä testeissä.” Liisa totesi.

Jostain syystä Liisan olo oli enemmän vapautunut kuin vihainen. Nyt hänellä oli hyvä syy jättää Jyrki. Ei enää sitä puuduttavaa arkea tylsän miehen kanssa. Miehen, jonka kanssa ei riidelty, mutta ei tehty mitään mielenkiintoistakaan.

 

Nainen oli vielä köysissä, Jyrki oli vasta alkamassa avata niitä, kun Liisa astui esiin.

”Hei rakas!” Liisa moikkasi miestään hymyillen.

Jyrki käännähti säikähtäneenä.

”Mitä sä täällä?”

”Niin, munhan piti olla hautajaisissa, mutta mä muutin mieltäni.”

”Tota...”

”Voit säästää selitykset kullannuppusellesi.” Liisa nyökkäsi naiseen päin ja jatkoi ”Mä lähden.”

”Lähdet?! Minne?”

”Pois.” Liisa käveli makuuhuoneeseen ja alkoi pakata laukkuaan. Jyrki käveli perässä. Nainen oli köysissä ja joutui siis yhä olemaan rivosti kontillaan olohuoneessa.

”Et sä voi tolleen vaan lähteä!”

”Miksen? Sullahan on toi hempukka täällä. Et sä mua kaipaa.”

Jyrki toljotti Liisaa. Hekumallinen hetki oli muuttunut häpeälliseksi.

Liisa sulloi tavaroita matkalaukkuun minkä kerkesi.

”Mä tuun myöhemmin hakee loput, jos tarvin jotain.”

”Sä siis oikeesti lähdet?”

Liisa käveli eteiseen ja vilkaisi naista köysissä.

”Jyrki hei, voisitko sä irrottaa nää köydet?”

”Aijoo, sori!”

”Älä turhaan kainostele, mä näin jo kaiken.”

”Kuinka pitkään sä siinä oikeen seisoit?!” Jyrki kysyi hätääntyneenä.

”No sen verran pitkään, että showta tuli ihan hyvin nähtyä. Kuului hyvin tonne rappuun saakka.”

Jyrkin kasvoille kohosi puna.

”Et muuten ollut koskaan tullut kertoneeksi, että tykkäät sitomisesta. Mä luulin niitä ihan oikeesti retkeilyköysiksi.”

Jyrki tuijotti lattiaa ja availi naisen köysiä.

 

Liisa otti sormuksen vasemmasta nimettömästä, jätti sen eteisen pöydälle, huikkasi Jyrkille ”Moikka!” ja painoi oven kiinni perässään ja asteli autolle.

 

Se oli siinä sitten. Suku ja mies. Liisan kasvoille nousi hymy.

 

 

Ketä mä sitten ootan, kun ei ole ketään, ketä odottaa?

Mitä mä sitten ootan, kun jäljellä ei ole enää mitään?

En ketään.

En mitään.

Mä lähden ja annan kaiken olla.

Annan tyhjän kantaa.