Olipa kerran kauan sitten metsän kuningas ja metsän kuningatar. He toivoivat itselleen lasta oikein kovasti. Joka päivä he sanoivat toisilleen ”Oi, olisipa ihanaa, jos meillä olisi lapsi!” Ja joka ilta he itkivät, koska he eivät saaneet lasta.

Sattuipa eräänä aurinkoisena päivänä, kun kuningatar oli metsäjärvessä uimassa lumpeiden keskellä, että ankkaemo ui poikasineen tervehtimään metsän kuningatarta. Kuningatar katsoi pienten poikasten polskuttelua emon perässä ja huokaisi ankalle ”Voi, onpa sinulla suloisia lapsia! Kunpa minullakin olisi edes yksi!”

Ankkaemo vastasi tähän huolettomasti kaakattaen ”Voi kuningatar, sinullahan on pieni prinsessa mahassasi! Ennen kuin kevään ensimmäiset leskenlehdet nostavat päänsä, on sinullakin pienokainen.”

Ja näin kävi! Kuningattaren vatsa kasvoi ja kasvoi ja kevään ensimmäisten silmujen puhjetessa metsän kuningattarelle syntyi tytär. Kuningas ja kuningatar pitivät pientä prinsessaa maailman kauneimpana ja ihanimpana ja päättivät kutsua koko metsän väen juhlimaan prinsessan syntymää.

Kutsukortteja lähetettiin monia monia. Niitä lähetettiin puiden hengille, kukkakeijuille, vedenkansalle, menninkäisille, ilmattarille, maahisille, salamantereille ja haltioille. Haltioita metsässä asui 13, mutta kuningatar ja kuningas kutsuivat vain 12. He jättivät yhden kutsumatta, koska hän oli tuhon haltia. He pelkäsivät pienen prinsessansa puolesta. Eiväthän he halunneet kauan odotetun prinsessan saavan tuhon lahjoja itsellensä. He halusivat tyttärensä olevan kuin ikuisesti kukoistava ruusu ja nimekseen tyttö saikin Ruusunen.

Metsäaukea koristeltiin kukkasilla ja heinäsirkat kutsuttiin soittamaan viulujaan. Kaikki oli hyvin kaunista. Vieraat alkoivat saapua paikalle ja jokainen ihaili suunnattomasti pientä kehdossa jokeltelevaa vauvaa. Viimeisenä saapuivat haltiat yhtenä jonona. Jokainen antoi vuorollaan prinsessalle lahjan: Ensimmäinen haltiatar antoi Ruususelle hyvyyttä, toinen kauneutta, kolmas vaurautta, neljäs jaloutta, viides lempeyttä, kuudes rohkeutta, seitsemäs iloisuutta, kahdeksas ahkeruutta, yhdeksäs ymmärrystä, kymmenes vilpittömyyttä, yhdestoista vastuuntuntoa. Juuri ennen kuin oli viimeisen haltian vuoro antaa lahjansa, metsäaukealle lennähti tuhon haltiatar raivoissaan.

”Miksi jätitte minut kutsumatta? Enkö minä muka ole yhtä tärkeä kuin muut haltiat?” huusi tuhon haltia.

Kuningatar ja kuningas katsahtivat toisiinsa neuvottomina. Mitä he sanoisivat tuhon haltialle?

”Me, tuota, ajattelimme, ettet ehkä pitäisi juhlista ja prinsessasta. Olethan sentään tuhon haltia ja viihdyt tavallisesti yksinäsi tuhoten kesän loistoa.” vastasi kuningas.

”Vai etten pidä juhlista! Minähän rakastan juhlia! Ja nyt minä annan prinsessalle lahjani: Kun Prinsessa täyttää viisitoista, hän pistää kätensä orjantappurapensaaseen ja kuolee!” Sitten tuhon haltia lähti myrskytuulen lailla pois metsäaukealta.

Kaikki vieraat näyttivät kauhistuneilta. Miten kamala kohtalo prinsessalla olikaan!

Esiin astui kuitenkin kahdestoista haltia. Hän ei ollut antanut vielä lahjaansa. Tuhon haltian lahjaa ei voinut peruuttaa, mutta sitä pystyi kuitenkin muuttamaan. Haltia lausui ”Prinsessa ei kuole, vaan vaipuu satavuotiseen uneen.”

Sekin kuulosti niin kamalalta, että metsän kuningas ja kuningatar antoivat puutarhureidensa poistattaa jok’ikisen orjantappurapensaan metsästään.

Prinsessa kasvoi ja jokaisen haltian lahja kävi toteen. Prinsessasta tuli ystävällinen, kaunis, jalo ja lempeä. Hän oli kuin metsän ruusu. Hänellä oli punaiset posket ja vaaleanpunainen tukka ja hänen jäljessään leijaili aina hentoinen ruusuntuoksu. Jokainen, joka hänet tapasi, rakasti häntä syvästi.

Mutta sattuipa niin, että juuri sinä päivänä kun Prinsessa Ruusunen täytti viisitoista vuotta, täytyi kuningattaren ja kuninkaan mennä tapaamaan naapurimetsän kuningasta ja kuningatarta. Prinsessa Ruusunen kuljeskeli metsässä laulellen ja ihastellen hiirenkorvalla olevia koivuja. Hän saapui pienen pensaan luo ja kyykistyi juttelemaan sille.

”Mikäs kasvi sinä olet? En ole tuollaista koskaan ennen nähnytkään!”

”Minä olen pienen pieni orjantappurataimi.” vastasi pikkuinen pensas.

Prinsessa huudahti ihastuksissaan ”Voi, onko metsäämme muuttanut uusi kasvi! Tervetuloa!”

”Kiitos kiitos” vastasi taimi ja jatkoi vielä ”Ehkäpä sinä haluaisit näyttää minut myös äidillesi ja isällesi?”

”Tottakai! He varmasti ilahtuvat, kun meidän metsäämme on muuttanut kokonaan uusi kasvi.”

”Siinä tapauksessa sinun pitää ottaa minut mukaasi. Olen niin pieni ja kasvan täällä aivan syrjässä, ettet ehkä muuten löydä minua uudelleen.” puheli orjantappura.

Avulias kun oli, prinsessa nappasi orjantappurasta kiinni nostaakseen sen maasta. Samassa hetkessä kuitenkin orjantappuran piikki pisti prinsessaa ja prinsessa nukahti heinikkoon kauniissa valkoisessa hulmuavassa kesämekossaan.

Ja uni tarttui. Jokainen elävä olento metsässä nukahti. Kotimetsään juuri palanneet kuningas ja kuningatar nukahtivat kesken kävelyn seisaalleen, kukkakeijut nukahtivat kesken karkeloiden, jopa itse metsän Aika knallihatussaan nukahti pitkin pituuttaan keskelle tietä. Vuodet vierivät ja pienen pieni orjantappurapensas kasvoi suureksi ja lisääntyi lisääntymistään. Koko metsä näytti yhdeltä valtavalta orjantappurapensaalta.

Muissa metsissä kulki huhu kauniista nukkuvasta metsänprinsessasta ja moni kävikin kokeilemassa onneaan. Kukaan ei kuitenkaan päässyt tiheän orjantappurapensaikon läpi. Sattuipa sitten, että kun oli 100 vuotta kulunut prinsessan ja orjantappurapensaan kohtaamisesta, että viereisen metsän prinsessa oli kävelyllä orjantappurapensaiden vieressä. Hän tiesi tarinan ihmeellisestä prinsessa Ruususesta, joka nukkuu metsässä orjantappuroiden takana. Orjantappurat olivat aina olleet niin tiiviit, ettei prinsessa ollut koskaan yrittänytkään päästä niiden läpi, mutta tänään kulkiessaan tuttua reittiään orjantappuroiden vieritse hän näki ruusupensaan.

”Mitä ihmettä? Tästä olen aina kulkenut, eikä tuossa koskaan ennen ole kasvanut ruusuja. Eivätkä ruusut edes kuki näin aikaisin keväällä!” pohdiskeli prinsessa ja kulki lähemmäs. Ruusupensaan vieressä oli orjantappura-aidassa juuri prinsessan mentävä kolo. Uteliaisuus voitti prinsessan ja niin hän meni aukosta sisään. Ympärillä näkyi hurjan paljon piikikkäitä orjantappuroita, mutta niiden välissä kulki kapea prinsessan mentävä polku ja polkua reunustivat ruusupensaat. Ruusuntuoksu leijaili ilmassa ja kutsui kulkemaan polkua pidemmälle.

Prinsessa kulki ja kulki yhä syvemmälle metsään, kunnes saapui ikivanhan puun luokse. Siinä puun vieressä heinikolla makasi Prinsessa Ruusunen kauniina kuin kukkanen.

”Siinä hän on! Tarinoiden Prinsessa Ruusunen!” henkäisi naapurimetsän prinsessa. Prinsessa katseli Ruususta ja huomasi oudon lämpimän sykäyksen rinnassaan ja tunsi palavaa halua suudella prinsessaa. Prinsessa katseli ensin oikealle, sitten vasemmalle ja ajatteli

”Ei kai nyt yksi pieni suudelma nukkuvaa prinsessaa haittaa, kun ei ole ketään näkemässäkään.”

Ujosti hän antoi pienen suukon Prinsessa Ruususen huulille ja jäi sitten katselemaan Ruususta kuin ei olisi koskaan mitään kauniimpaa nähnytkään. Prinsessan hämmästykseksi Ruusunen avasikin silmänsä, hymyili lempeästi ja kysyi

”Oletko sinä naapurimetsän Prinsessa Metsätähti, josta olen nähnyt unta?”

”Olenhan minä.”

Sitten ei mennyt aikaakaan, kun koko metsän väki heräsi unestaan ja ilouutinen prinsessoiden häistä levisi. Kutsukortteja lähetettiin. Metsäaukea koristeltiin häitä varten kukkasilla ja sirkat kutsuttiin taas soittamaan viulujaan. Paikalle oli kutsuttu kaikki metsän ja naapurimetsän olennot. Prinsessat tanssivat häävalssin ja elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Sen pituinen se.